Kategoriat: Sukelluskohteet

Koti / Sukellus Kategoriat "Sukelluskohteet"

Kohteessa: Kristiansund, Norja

Scuba Libren vuosittainen matka Norjan Kristiansundiin toteutettiin tänä vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa. Itse olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta osalle matka oli jo melkein kahdeskymmenes. Majoituspaikka on vuosien varrella hiukan vaihdellut, mutta sukelluspaikat ovat löytyneet saman vuonon suulta. Yhdeksän hengen ryhmämme majoittui Kristiansund Dykkerklubbin kerhotalossa (kartta), joka oli kokonaan käytössämme. Sukelluspaikoille siirryttiin kahdella veneellä.

Vesi oli tänä vuonna poikkeuksellisen kirkasta ja näkyvyys oli lähes joka paikassa kymmeniä metrejä. Muutaman kerran osuimme sameaan kerrokseen ja paikoin lämpötilaeron aiheuttama väre sumensi hiukan, mutta jokaisessa kohteesssa löydettiin syvyys, jossa näkyvyys oli kohdillaan.

Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.


Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.


Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.


Lajitunnistukseen kertyi 11 uutta mm. pari erilaista meduusaa ja kampamaneettia, taskurapu, krotti ja kissakala. Lähimmin tutustuttiin merikrottiin, jota syötiin ja pakastettiin. Kissakala (merikissa) oli myös jännittävä tuttavuus, vaikka näkemäni yksilöt olivat hyvin pieniä. Otus saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja koska sen purukalusto on simpukoiden ja merisiilien murskaamiseen optimoitu, se kannattaa jättää agressioineen yksin.

Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.


Saaliiksi napatut krotit olivat kooltaan alle kymmenkiloisista 12-15 kiloisiin, mutta yhdellä reissulla onnistuimme näkemään varsinaisen mörön, joka oli taatusti ainakin 50-kiloinen. Lajitunnistusvideolla näkyy ensin pieni krotinpoikanen (tai uros), jota ei alamittaisena syöty. Sen jälkeen näkyy mittakaavaa tuomassa veitsi krotin kylkievän vieressä ja sen jälkeen krotti kokonaisuudessaan. Elukka on aika maastoväreissä, mutta kyllä sen erottaa kun tarkkaan katsoo. Wikipedia tietää kertoa, että krotinlihaa on alettu hyödyntää suhteellisen myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liha on, kuten se Wikipediakin sanoo, tiivistä ja hiukan hummerinlihan makuista. Eli hyvää.

Sukelluksia kertyi kaikkiaan 12. Veden lämpötila 8-9 astetta ja syvimmillään kävin 34 metrissä.

En ole ennnen käynyt Norjassa ja 12-14 tunnin siirtymillä satamasta kohteeseen riitti nähtäväää. Yllättävänkin eksoottista maisemaa löytyy tuosta ihan naapurista. Matkan varrelta ja kohteesta napsitut kuvat ja lyhyet leikkeet löytyvät avoimesta kuvakansiosta.

Videokoosteeseen keräsin maisemaa ja tunnelmaa niiltä hetkiltä, kun kuvassa ei näy tunnistettavia lajeja. Paitsi krotinmetsästystä näkyy vähän. Lisäksi näkyy krotin metsästystä, kun räpylä muuttuu saaliiksi ja saalis saalistajaksi. Lajitunnistus-sivulta löytyy sitten otuskohtaista kuvaa.

 

 

Kesä etenee

Viikkosukellukset siirtyivät seuran hankkiman Helga-veneen vesillelaskun myötä rannalta veneeseen. Veneellä tavoittaakin tutusta Näsijärvestä ihan uusia kohteita ja kohteeseen siirtyminen auringonpaisteessa putputtaessa on oma hauskuutensa. Veneeseen mahtuu hyvin 6 sukeltajaa ja kantavuuden sallima kahdeksankin on tehtävissä, kunhan hiukan miettii tavaroiden sijoittelua.

Ensimmäinen veneestä koettu kohde oli Sokeritoppa, vedenalainen kari suunnilleen Kaupinojan kohdalla kilometrin päässä rannasta. Sukelluspäivänä tuuli oli melko kova ja aallot keikuttivat, mutta ankkuri piti hyvin. Karin laki on tasaisen pyöreä kallio, jonka reunat laskevat loivasti ja sekoittuvat isoihin lohkareisiin, jotka muodostavat jänniä kanjoneita.

Seuraavaksi vallattiin Peronsaari ja sen jälken Allon (Alku) hylky. Näistä ja myöhemmistä viikkosukelluksista lisätietoa seuran sivuilla.

Oma vene pääsi myös järveen ja on toiminut kuten pitääkin. Ensimmäinen matka tehtiin perinteisesti juhannuksen tietämillä Kuruun ja epäperinteisesti matka sujui erittäin hyvässä säässä. Kategoriassa oma vene tapahtui myös pientä laajentumaa, kun hankin kesän aluksi sen pikkuveljeksi kajakin. Sellaista on tehnyt mieli jo pitempään ja hankintapäätöksen sinetöi nyt se, että satamatoimisto avasi Naistenlahteen (kartta) lukollisen kanoottivajan.

Seuraavana ohjelmassa on seuran sukellusretki Norjan Kristiansundiin kesäkuun lopussa.

Paluu kuivapukuun

Seuran viikkokävelyt vaihtuvat kesän lähestyessä jälleen viikkosukelluksiksi. Järvissä ei juurikaan  ole jäätä jäljellä ja veteen pääsee melkein mistä vaan. Tämän viikon kohde oli Kangasalla sijaitseva Kaivannon kanava (kartta), joka ei kyllä oikeastaan ole varsinainen kanava vaan salmi. 1800-luvun alussa oli tarkoitus tehdä kanava sulkuineen kaikkineen, mutta homma meni vähän pieleen ja joku sai luultavasti potkut (lue lisää). 

En ole itse aiemmin ollut mukana kanavalla, mutta paikka on melko suosittu sukelluskohde. Veteen pääsee Längelmäveden puolelta rantaan johtavia kiviportaita pitkin. Sitten lasketellaan virrassa kanavan läpi Roineen puolelle ja joko lasketaan uudestaan tai noustaan portaita kahvilan puolelle ja parkkipaikalle. 

Näkyvyys ei ollut kovin hyvä edes kotimaisessa mittakaavassa saati Punaisenmeren kokemusten jälkeen. Pohjassa oli pääasiassa mutaa, kiviä ja joissakin kohdissa soraa ja hiekkaa. Virtauksen ansiosta pohjan pöllyäminen oli normaalia vähäisempää, mutta aika vähän näkyi myöskään elämää. Muutama kohmeinen simpukka ja pohjakala vilahti näkökentässä.

Virtaus oli veikeä. Ensimmäisellä läpimenolla emme oikein osuneet siihen, mutta seuraavalla laskulla oikea syvyys ja kohta osui ja virta kuljetti nopeaa kävelyvauhtia. Huonon näkyvyyden kanssa vauhti tuntui kovemmalta kuin olikaan ja sai tosissaan tihrustaa, onko kohta törmäämässä johonkin.

Kuivapuvulla sukeltaminen ei tuntunut mitenkään erityisen hankalalta, vaikka välissä oli pitempi sarja märkäpuvun kanssa. Kun vedet hiukan lämpenevät, saa nuo märkärukkaset vaihtaa takaisin hanskoihin ja helpottuu lisää. 

Kun Olympuksen säädöt ovat nyt kohdillaan,  niin vedenalainen video näyttää varsin kelvolliselta. Tai ainakin näyttää samalta miltä se oikeastikin paikan päällä näyttää. Viritin kameran teleskooppitikun alle pienen taskulampun tukemaan kameran omaa lediä ja noiden kanssa saattaa saada läheltä varsin kivoja kuvia. Videon editointivaiheessa voi säätää valkotasapainoa sen verran hyvin, että taidan toistaiseksi jättää värifiltterit laatikkoon. Hyödyllisempää olisi kantaa mukana valkoista levyä, jotta saisi editoinnissa napattua siitä aidon valkoisen… Kesä etenee ja kokeet jatkuvat.

Alla lyhyt videopätkä. Virtauksen tunnelma välittyy kivasti.

Sukellusloki, ke 2.5.2018

  • kesto 34 min
  • maksimisyvyys 9,8 m
  • veden lämpö (maksimisyvyydessä) 4 C

Kohteessa: Punainenmeri – Brothers, Daedalus ja Elphinstone 2018

Sukelsimme kotiseuran Scuba Libren kanssa maaliskuussa 2018 kuusi päivää eri puolilla Punaistamerta. Tukialuksena toimi MY Contessa Mia (veneen esittely), joka oli kokonaan seuramme käytössä. Mukana oli 18 osallistujaa ja laivalle jäi pari tyhjää punkkaa. Parasta omalla porukalla seilaamisessa oli  (hyvän seuran lisäksi) se, että koko laiva oli kuin oma mökki. Ovia ei tarvinnut lukita ja kännykän saattoi jättää lataamaan  vaikka ruokasaliin.

Henkilökuntaa laivalla oli noin kymmenen. Pari vastasi ruoasta ja hyteistä, muutama ajeli päävenettä, muutama zodiaceja ja joku piti konetta kunnossa. Oppaita oli kaksi ja sukelsimme joko kahdessa ryhmässä heidän kanssaaan tai ilman opasta pareittain ja ryhmittäin.

 Matka alkoi ja päättyi Hurghadan satamassa, jonne siirryimme linja-autolla suoraan kentältä. Varsinaista Egyptin kokemusta tässä ei kertynyt, askelia maalla tuli varmasti alle tuhat. Hurghada ei bussin ikkunasta nähdyn perusteella ole tällä hetkellä kovin eloisa paikka, mutta ehkä turismi pian palaa, kun Egyptin turvallisuustilanne alkaa jo ilmeisesti näyttää rauhoittumisen merkkejä.

Päivärytmi löytyi kohtuullisen nopeasti. Aamulla herättiin viiden molemmin puolin ja sukellettiin, sen jälkeen syötiin aamiainen, kerättiin pinta-aika ja sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, minkä jälkeen joko sukellettiin neljäs sukellus tai vaan löhöttiin. Sukeltamaan ja syömään kutsuttin kellolla. Livareiden yleinen sääntö kuuluu olevan, että jos hiukset ovat märät kun kuulet kellon, mene syömään. Jos ne ovat kuivat, on aika sukeltaa.

Minkäänlaista verkkoa keskellä merta ei tietenkään ollut, joten aika kului vaihteen vuoksi jotenkin muuten kuin sometellen. Mikä olikin oikein mukavaa vaihtelua. Parina päivänä tuuli nousi 25-30 solmuun ja aallot kasvoivat 5-metrisiksi. 32-metrinen vene pärjäsi kyllä, mutta nukkuminen olisi ollut aika hankalaa, kun keula paukahti 45 asteen kaaren takaisin aallonpohjaan ja keittiö kuulosti tekevän kuperkeikkaa. Onneksi kelin huononeminen oli tiedossa, joten alkuperäinen matkasuunnitelma muutettiin siten, että pahat siirtymät tehtiin päiväsaikaan muutaman tunnin jaksoissa. 

Kartalla pieneltä näyttävällä Punaisellamerelläkin pääsee helposti ainakin 12 tunnin matkan päähän lähimmästä satamasta, joten laivalla oli aika kattava matka-apteekki. Siitä lääkittin yhtä kuumeista majakan vartijaa, jonka yhteysalus oli tulossa vasta seuraavalla viikolla. Omalle porukalle ei onneksi tarvittu mitään muuta kuin puhdistusainetta pikkuhaavoihin. Osa otti myös matkapahoinvointilääkettä varmuuden vuoksi ennakkoon, mutta vatsatautia ei tunnustanut kukaan vielä matkan aikana. Kotiinpaluun jälkeen pari pääsi nauttimaan siitäkin. Itselleni ei tullut, vaikka olin kyllä odottanut sen olevan Egyptin matkalla vakio.

Ruoka oli kohtuullisen hyvää ja suorastaan erinomaista huomioiden, että vene ei ollut tuon isompi ja vesillä vietettiin ilman täydennystä koko viikko. Kalaa henkilökunta kävi onkimassa ja muuten pääproteiniin virkaa toimitti kana. Salaatti- ja vihanneskattaus oli monipuolinen ja jälkiruokaakin löytyi joka päivälliselle. Ainoa mikä ei kuulunut matkalla hintaan oli olut, mutta eipä siitäkään ylihintaa kiskottu.

Kuva: Jani Rosti

Kuva: Jani Rosti

Matka oli kaikin puolin aivan mahtava ja uutta oppia tuli todella paljon. Märkäpuvussa sukeltaminen on hyvin erilaista kuin kuivapuvussa, 50 metrin näkyvyys on erilaista kuin kotimainen 5 metriä, virtaukset olivat paikoin voimakkaita ja zodiacin kutsuminen poijulla oli oma temppunsa. Suojelualueilla pintaan sai haiden takia nousta vasta kun kumivene oli päällä ja pinnassa uiminen oli kielletty, mutta veneet kyllä pyörähtivät paikalle hyvin pian poijun nähtyään.

Vaikeimmalta tuntui aluksi niissä paikoissa, missä vieressä kohosi seinämä ja pohja häämötti kymmeniä metrejä alempana. Hitaaseenkin virtaukseen yhdistettynä tunne oli aluksi melko huimaava ja sukellus muuttui räpellykseksi. Jostain syystä tunne kuitenkin meni ohi parin ekan päivän aikana ja tasapaino löytyi. Korkeanpaikankammo ei ole mennyt ohi vielä 40 vuodessa, mutta veden alla korkeus on näkyvyydestä huolimatta sen verran erilaista, että sen kanssa voi elää ja jopa katsella alas, mitä en tekisi jos roikkuisin 15 kerroksisen talon seinän vieressä kaapelin varassa naama alaspäin.

Tasasuuntaisten virtausten osalta oli tärkeää löytää hyvä leijunta-asento ja antaa sen kuljettaa. Vähänkään voimakkaampaa virtaa vasten ei millään voi uida ja toisaalta virta (luonnollisesti) noudattaa pohjan ja seinämien muotoja ja ei siis voi heittää suorassa kulmassa seinämää päin. Vähän kun välillä tarkkailee etäisyyttään seinämään, niin liikkeitä tarvitaan todella vähän. Yhdessä kohteessa koettu pesukone eli joka suuntaan pyörittelevät virtaukset olivatkin sitten vaikeampia, mutta niiden kanssa voi yrittää tunnistaa suojaisia paikkoja seinämien koloissa  ja kielekkeiden alla. Sitten vaan hissukseen ylös ja poiju ripeästi pintaan, ettei ajaudu liian kauas.

Zodiacista sukeltamisessa veneeseen nousu oli yllättävän helppo. Vyö ja kamera ojennettiin veneeseen, sen jälkeen liivi ja viimeisenä ponnistus mahalleen reunalle ja siitä otsalleen veneen pohjalle. Lähdössä oli virtausten ja vesiliikenteen takia pyrkimyksenä tippua suoraan pinnan alle (negative entry), mikä oli aluksi hankala toteuttaa. Mutta sitten kun sen itselle toimivan tavan hoksasi, niin sekin muuttui helpoksi. Itse tein niin, että selälleen kaatumisen jälkeen aloin heti potkia alas ja käännyin siinä samalla toisin päin. Muutaman metrin syvyydessä ei ollut enää niin tarkkaa, että liivi olisi täysin tyhjiin imetty, vaan siitä sai kaikessa rauhassa alkaa laskeutua syvemmälle.

Kamera oli mukana joka sukelluksella. Olin harmittavasti saanut jätettyä toiseen kameraan väärät säädöt, joten se kuvasi hyvin sinivoittoisena ja värikylläisyys ei kuvista oikein välity. Niitä värejä todellakin riitti sekä kaloissa että koralleissa. Kalalajeja oli kirjaimellisesti satoja, enkä taida saada ihan kaikki lisättyä lajitunnistussivulle. Suosikkibongauksiani tällä matkalla olivat veneestä nähdyt delfiinit ja haukkahai. Pinnan alla parilla seurakaverilla oli valtavan hienoa kuvaa luotsikalojen ympäröimästä valkopilkkahaista, mutta onnistuin ohittamaan sen täysin näkemättä veneeseen noustessa. Samoin ohitin tiikerihain, jonka toinen ryhmä näki. Kettuhain sentään näin, kun opas sitä osoitteli – mutta senkin lähinnä hahmona. 

Mutta huonosta haionnesta huolimatta nähtävää riitti. Hienoimpia olivat (linkit kuvaamiini videoihin) napoleonkala, valtava mureena, kymmenistä värikkäistä pikkukaloista erilaiset perhokalat  ja surrealistisen näköinen picassokala sekä kilpikonnat, joista yksi jäi kylpemään kuplavanoihimme. Kornettikalat tulivat ihan nenään kiinni tai uivat kainalossa hetken matkaa. Ilmeisesti ne etsivät sukeltajasta suojaa ilkeiltä kalakavereilta. Leijonakala oli myös hieno. Sinitäplärausku ui hauskasti helmojaan hulmutellen ja aivan täydellisesti pohjaan sekoittuva vaaleanharmaa meriantura (Mooseksen kengänpohja) oli hauska seurailtava. Se ei pelmahtanut karkuun, vaan hipsutteli hiukan reunoja ja lipui lähes huomaamatta vähän kaueammaksi. 

Viuhkakorallit olivat parhaimmillaan useita metrejä halkaisijaltaan ja niiden sekä pienempien korallipuskien suojissa eleli vaikka keitä. Itse pidin erityisesti pienistä mustavalkoisista koralliahvenista, jotka elivät sinisen pallomaisen korallin suojissa. Ne tulivat sen suojista muutaman sentin päähän kuikuilemaan ja kun yhdyskuntaa lähestyi, kaikki pujahtivat samanaikaisesti piiloon kuin narusta vetämällä.

 

Matkaohjelma ja sukellukset

Muutamia sukelluksia jäi väliin ja pinnan alla kului kaikkiaan noin 12 tuntia ja sukelluskertoja tuli yhteensä 14. 

Sunnuntai 25.3.2018

Saavuimme sunnuntaina aamuyöstä ja ajoimme aamupäivällä Hurgadasta Small Giftunille (kartta), jossa tehtiin testisukellus painojen ja tuntuman hakemiseksi. 

Sukellus I

  • valtava mureena, mustavalkoinen pallokala
  • max. 16 m, vesi 23 C

Sukellus II

  • ensimmäinen lähtö zodiacista
  • hieno kala, jonka pyrstö muistutti linnun sulkia (broomtail wrasse)
  • max. 23 m, vesi 23 C

Maanantai 26.3.2018

Yön aikana matka jatkui Brothers Islandille (kartta). Kahdesta saaresta isommalla nököttää majakka, mutta pinnan päällä ei näytä kasvavan korttakaan. Armeijan kaksiroottorinen kuljetushelikopteri saapui saarelle kun olimme zodiacissa matkalla kohti pudotuspaikkaa ja peitti saaren hetkeksi valtavaan pölypilveen.

Sukellus I

  • Brothers Islands, Big brother, itäpää
  • kettuhai bongattu
  • max. 28 m, vesi 23 C

Sukellus II

  • Brothers Islands, Big brother, länsipää
  • pääkohteena Numidian hylky (lisätietoa), jossa useimmat kävivät sisällä (en itse mennyt)
  • kornettikalaa näkyi paljon
  • tämän sukelluksen jälkeen vähensin vielä lisää painoja ja homma alkoi sujua 
  • max. 21 m, vesi 23 C

Sukellus III

  • Brothers Islands, Little brother, länsipää
  • monilla hienoja kuvia valkopilkkahaista  (oceanic white tip), itse en nähnyt vaikka kala oli ihan veneen vieressä siihen palatessa
  • max. 25 m, vesi 23 C

Tiistai 27.3.2018

Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (kartta). Paikka on kaukaisuudestaan huolimatta hyvin suosittu, mutta tällä kertaa aluksemme oli kohteen ainoa koko päivän. Luvassa oleva huono sää oli ilmeisesti vaikuttanut monien reittisuunnitelmiin.

Sukellusten jälkeen ja välissä riitti aurinkoa ja veneen kannelta pääsimme tarkkailemaan kolmea haukkahaita, jotka kävivät ihmettelemässä venettä. Pääkohdetta vasarahaita ei tällä kertaa näkynyt, vaikka sitä pariin otteeseen käytiin odottelemassa.

Sukellus I 

  • odoteltiin vasarahaita, joita ei näkynyt
  • seinämäsukellus, ei ihmeellistä 
  • max. 22 m, vesi 23 C

Sukellus II 

  • todella kovat virtaukset eri suuntiin (pesukone)
  • kokemuksena hyvä, ei kovin miellyttävä
  • nähtiin isohko kilpikonna, ei kuvaa
  • max. 26 m, vesi 25 C

Keskiviikko 28.3.2018

Elphinstone (kartta) on yksi Punaisenmeren klassikkokohteista. Se sijaitsee lähellä rannikkoa, joten siirryimme sinne päivää suunniteltua aiemmin välttääksemme nousevan tuulen. Riutasta ei näy pinnan päällä mitään, mutta se suojaa silti aallokolta. Riutan molemmin puolin on seinämää ja päissä tasanteet.

Sukellus I

  • hienoa auringon valaisemaa seinämää
  • ensimmäistä kertaa päästiin kunnolla tasaisen riuttanäkymän päälle
  • kilpikonna syömässä
  • max. 21 m, vesi 24 C

Sukellus II

  • varjoinen seinämä
  • hiukan kovempi virta
  • päättyi tasanteen päälle
  • lopussa kilpikonna kylpemässä kuplissa
  • max. 20 m, vesi 24 C

Sukellus III

  • iltasukellusta varten jatkoimme hiukan matkaa Mangroove bayhin (kartta).
  • veneen alta löytyi pyöreä allas ja seinämät
  • paljon kivoja pikkukaloja touhuamassa hämärän alkaessa
  • iso mureenan pää huojui kivenkolossa
  • max. 13 m, vesi 23 C

Torstai 29.3.2018

Yöllä oli ollut hiekkamyrsky ja laiva oli kauttaaltaan hienon hiekan peitossa. Aamun ensimmäinen sukellus oli Salem Expressin hylylle (lisätietoa), johon en lähtenyt mukaan. Tuuli nousi ennusteiden mukaisesti ja keli merellä oli huono. Onneksi meillä oli lyhyet siirtymät ja suojaisat kohteet. Sukelsin Abu Somassa (kartta), jossa hotellin rannan vierestä löytyi pitkä suora seinämä ja pohja noin 15 metrissä. Tämän jälkeen siirryttiin Abu Hashishiin (kartta), jossa käytiin matalassa laguunissa läpi pohjaa ja seinämiä

Sukellukset I ja II

  • vaikka pinnassa oli kova tuuli, sukelluspaikoilla ei kuitenkaan ollut juuri virtauksia
  • mukavat rauhalliset sukellukset kaloja katsellen
  • max. < 15 m, vesi 23 C

Perjantai 30.3.2018

Lentoaika oli lauantaina aamuyöstä kello 4, joten pysyäksemme 18 tunnin minimisuosituksen rajoissa ennen lentoa, tehtiin aamun sukellukset nopeaan tahtiin matalassa Abu Ramadassa (kartta) ja vedestä noustiin lopullisesti ennen kymmentä.

Tämän jälkeen siirryttiin Hurghadaan, jossa syötiin ja odoteltiin veneessä lentokenttäkuljetusta kello 01.00. Suomessa oltiin aikataulun mukaisesti noin 20 tuntia myöhemmin lauantai-iltana.

Sukellukset I ja II

  • rauhallista leijuntaa 10-15 metrissä, ei virtauksia
  • paljon lajeja mm. leijonakala, krokotiilikala, napoleonkala
  • max. < 15 m, vesi 23 C

Materiaalia kertyi paljon, mutta helmikohtien hakemisessa oli vähän hommaa. Täytyy jatkossa pätkiä videota enemmän ja merkitä heti sukelluksen jälkeen ylös kiinnostavimmat pätkät. Koostin materiaalista alta löytyvän 9 minuuttisen videon, johon yritin saada mukaan sekä vedenalaista tunnelmaa että näyttävimpiä lajeja.

Snorklausta Kanarialla

Poikkesin tutussa Las Palmasissa viikon marras-joulukuun vaihteessa. Sää oli snorklaukseen sopiva aurinkoinen 25-30 astetta ja merivesi oli hiukan päälle 20 astetta. Märkäpuku oli mukana, mutta ilmankin pärjäsi sen aikaa, että kerkesi tervehtiä paikalliset kalat useampana päivänä.

Las Palmasin pääranta Las Canteras kulkee kaupungin laitaa parin kilometrin verran. Vuorovesivaihtelu on kahden metrin luokkaa ja laskuveden aikaan paljastuva riutta noin sadan metrin päässä rannasta jättää jälkeensä rauhallisen altaan, jonka pohjassa on kaloille mieluisia kiviä ja reilusti levää napsittavaksi. Rannan pohja on muodoltaan hyvin vaihteleva ja kivien lisäksi löytyy laajoja levämattoja ja syvänteitä.

 


 

Virtaus kuljettaa kävelyvauhtia riutan suuntaisesti, joten ilman räpylöitä kalojen seuraaminen on hankalaa.

Ostin asian korjaamiseksi lyhyet snorklausräpylät, joiden kanssa lilluntasuuntaansa sai otettua paremmin kantaa.

Veden alla olen käyttänyt metallista selfietikkua (kääntäen), joka tuli kiinalaisen kameran mukana. Koko paketti kameroineen oli 50 euron luokkaa, joten kepukka ei oletetusti kestänyt merivettä kovin pitkään, vaikka toisaalta tse kamera on kyllä toiminut todella hyvin. Onneksi löysin muutamalla kympillä tilalle vastaavan muovisen teleskooppitikun. Etenkin snorklatessa tikku toimii todella hyvin, koska sen kanssa pääset lähelle kaloja ja myös kameran liike rauhoittuu. 

Innostuin samalla selvittelemään näkemieni kalojen sukua ja huonetta. Yleisimmät lajit saikin kohtuullisella vaivalla tongittua netistä. Ainakin uskoisin tunnistaneeni suurimman osan oikein. Koska toivon näkeväni vielä muitakin kaloja, aloin nyt samalla pitää hieman kirjaa havainnoistani. Loin tarkoitukseen erillisen sivun nimellä Vesieläimiä, johon löytyy linkki etusivulta. Lisään sivulle vain ne lajit, joista olen saanut omaa kuvaa ja jotka olen suunnilleen tunnistanut. Toistaiseksi tunnistamattomat koostan omalle sivulleen Vesieläimiä – tunistamattomat

Laitesukellus jäi tällä reissulla tekemättä. Lähellä sijaitsevan ja hyväksihavaitun sukelluskoulun kohteet lomaviikollani olivat itselleni vielä liian haastavia syvempiä hylkyjä, joten en käynyt edes kysymässä paikkoja. Koska aurinkokin tarjosi viihdykettä, en myöskään haeskellut muita järjestäjiä. Saaren pohjoisluoteisessa sakarassa sijaitseva Sardina del Norte tuli vastaan ajellessa ja se täytyy jossain vaiheessa katsastaa. Rannalla oli sukeltajien pukukopit ja kylteillä ohjattu veteenmenopaikka. Sukeltajiakin oli jo aamupäivästä useampi pakullinen ja ainakin mainosten mukaan sieltä voisi vuokrata itselleen ystävän 15 eurolla.

Pilkoin videoilta pätkiä Vesieläimiä-sivulle. Kiinnostavimmat kalat löytyvät myös tästä minuutin mittaisesta koosteesta:

 

 

Ulkokausi 2017 pakettiin

Sukellusuran toinenkin ulkokausi päättyi Diversnightiin. Viime vuonna tilaisuudessa oli tosi kylmää ja pimeää, mutta tällä kertaa tarkeni hyvin. Sama osallistujamäärä 46 kuin viime vuonnakin ja tällä tuloksella Tampere oli tilastoissa kirkkaasti Suomen vilkkain kohde. Maailmanlaajuisesti osallistujia oli yli 1500 kaikkiaan 23 maassa. Säkkipimeä järvi ei ole otollisin kuvauskohde, mutta hiukan tunnelmaa ja äärettömän itsevarman ravun sain sentään videolle talteen.

 

Kaikkiaan ulkokaudella 2017 sukelluksia kertyi hiukan vähemmän kuin aloitusvuonna 2016, mutta jatkokurssi saatiin suoritettua ja kortissa on nyt kaksi tähteä.  Peruskurssin jäljiltä olisi tarkoitus pystyä huolehtimaan itsestään ja jatkokurssilla osaamista kasvatettiin siihen suuntaan, että pystyy olemaan avuksi myös sukellusparille. Lisäksi käytiin syvemmällä 30 metrissä, missä toimintaansa joutuu kiinnittämään enemmän huomiota kuin matalalla. Kun pinnalla hengittäen kulutat esimerkiksi 20 litraa minuutissa, niin 30 metrin syvyydessä kulutat 80 litraa. Tämä, mahdollinen syvyyshumala, typen nopeampi kertyminen  kudoksiin ja se, että päällä on kymmenkerroksisen talon korkeudelta vettä ja suomalaisissa järvissä täysin pimeää, antavat hyvän syyn harjoitella ohjatusti. Sukellustietokone kertoo kyllä suoranousuajan (kuinka pitkään voit olla siinä syvyydessä ja nousta turvallisesti suoraan pintaan), mutta myös sukellusasennon, varusteiden ja pään hallinta korostuu.

Jatkokurssin puitteissa harjoiteltiin erilaisia pelastustilanteita pinnalta ja pohjasta sekä tajuttomalla että panikoivalla stuntilla. Ehkä parhaiten jäi mieleen pinnalla paniikissa sätkivän pelastaminen. Oleellista on, että kaveri ei pääse tarttumaan kiinni ja kisko sinua mukanaan. Jos itse olet sukellusvarusteissa, niin turvallisinta on sukeltaa ja etsiytyä pinnan alla kohteen taakse. Kuten kouluttajamme Heikki totesi, niin juuri siihen suuntaan hukkuva ei varmasti halua lähteä seuraamaan. Tavallaan itsestäänselvää, mutta enpä olisi tuotakaan tositilanteessa opettamatta keksinyt.

Keväällä on vuorossa sukellusturvallisuuskurssi, joka on edellytys seuraavan vaiheen eli syventävän jatkokurssin suorittamiseksi. Lisäksi suunnitteilla on keväälle myös nitrox-kurssi eli opetelllaan käyttämään seosta, jossa on happea enemmän kuin normaalissa ilmassa (21 %). Enemmän happea tarkoittaa vähemmän typpeä eli se mitä käytännössä saavutetaan, on huomattavastikin pitemmät sukellusajat. Moni on sanonut myös, että nitroxilla sukeltaessa jaksaa paremmin. Sukelluskäytössä oleellista on ennen kaikkea se, että paineessa happi muuttuu nopeasti ihmiselle myrkylliseksi. Puhtaan happeen turvallinen maksimisyvyys (MOD) on 6 metriä ja ilmalla eli 21-prosenttisella hapellakin raja tulee vastaan reilussa 60 metrissä. Näiden ääripäiden välissä laskeskelemalla saadaan määriteltyä seossuhde, jolla halutussa syvyydessä voi viettää mahdollisimman pitkään.

Uusia hankintoja ei ole juuri kertynyt. Yllytettynä joku halpa lisälamppu, hanskat ja ehkä nyt mielenkiintoisimpana sukelluspoiju. Poijua tarvitaan usein ulkomaankohteissa ilmaisemaan pinta-aluksille, mitä kohtaa olet nousemassa pintaan. Poiju on noin käsivarren paksuinen metrinen putki, joka täytetään veden alla ilmalla ja päästetään nousemaan pintaan. Sitten vaan pidetään narua vähän kireällä, että poiju pysyy pystysuorassa. Jonkin verran tätäkkin täytyy harjoitella, että saa tuntuman. Poiju lähtee täytettynä aika ärhäkästi, eli siitä täytyy päästää irti niin, että ei itse päädy pintaan.

Tunnusluvut 2017:

Sukelluksia (lkm) 17
Keskiaika (min) 36
Aika yhteensä (h) 10,2
Keskisyvyys (m) 13,3
Maksimisyvyys (m) 30,2
Kylmin vesi 5

Vene oli aika vajaakäytöllä tämän kesän. Tekniset renkat saatiin kyllä ratkottua, löysiä johtoja lukuun ottamatta, mutta sää ei nyt vaan oikein houkutellut vesille. Eihän siinä nyt mitään hellettä vaadita, mutta muutama aste lisää ja ajoittainen tauko sateessa vaikuttaisi kyllä merkittävästä veneviihtyvyyteen. Kurun matkoja tuli kuitenkin tehtyä kaksi tai kolme, eli ei se ihan veryttelemättä jäänyt. 

 

 

Snorklausta Biskajanlahdella

Matkustin elokuun lopussa lautalla Englannin etelärannikolta Portsmouthista Espanjan pohjoisranikolle Santanderiin. Satamasta matka jatkui ensin Bilbaon lähelle Mutrikuun ja sieltä Ranskan puolelle Biarritziin. Ohimennen poikkesimme mm. Bilbaossa ottamassa instagramiin kuvan museon vieressä ja San Sebastianissa eli Donostiassa syömässä pintsoja vanhassa kaupungissa. 

Lauttamatka tuntui alunperin vain välttämättömältä siirtymiseltä kivasta kohteesta toiseen, mutta osoittautuikin yhdeksi matkan huipuista. Kilometrien syvyys ja meren äärettömyys ympärillä oli jotain, mitä ruotsin- tai tallinnanlaivalla ei koe. Laivassa oli valasbongareiden esitelmä matkalla mahdollisesti nähtävistä valaista ja, mikä hienointa, siellähän niitä oli puhaltamassa höyryjä pihalle. Mittakaava on varmaan samaa luokkaa, kuin että vedät jalkapallonkentälle viivan kulmasta kulmaan ja lasket muurahaiset sentin päässä viivasta. Oli jotenkin hyvin dramaattista katsella, miten vesisuihkut kohosivat ja delffiinit hyppelivät näköpiirissä. On siellä kentällä vaan valtava määrä elämää, jota ei niin vain saa seurantapantaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikka Mutriku oli pieni kylä, mutta vesihauskuuden suurvalta. Isojen aallonmurtajien suojaamassa satamassa  lautailtiin ja melottiin, rantakivikossa etsittiin rapuja ja snorklattiin pitkin poikin rantaviivaa ja merivesialtaita. Alueella vuorovesivaihtelu on kuuden metrin luokkaa, joten laskuveden aikaan altaat jäävät uimapaikaksi, vaikka rantaviiva pakenee kauemmaksi. Kanaalin saarilla ja Bretagnessa pari vuotta sitten koettu vuorovesivaihtelu oli paljon suurempaa ja ranta syveni hitaammin, joten laskuveden aikaan rantaviiva saattoi siirtyä kilometritolkulla. Pohjois-Espanjassa vaakasuunnassa liikuttiin kuitenkin vain joitain kymmeniä metrejä.

Vastapesty viileä rantahiekka on helteisenä päivänä varpaalle hyvä ja vuorovesivaihtelu paljastaa valtavan määrän elämää. Toisaalta veden alta paljastuu kaikenlaista kivaa ja toisaalta nouseva vesi päästää snorklaamaan taas uuden maiseman ylle. Kyllä sitä elämää sitten olikin. Snorklaamalla näki paljon enemmän kuin Las Palmasissa, jossa sukellettiin laitteilla. Biskajanlahden pohjan muoto on ilmeisesti ravinteiden kannalta hyvä, koska virtaukset nostavat kilometrien syvyyksistä rannan lähelle ravinteikasta vettä, joka ruokkii koko ravintoketjun. Snorklatessa nähtäväksemme osui (ihmistä lukuun ottamatta) nyt lähinnä ketjun alkupään asukkeja, jotka rouskuttivat loputtomia levämattoja. Kauempaa nähty valas on toki ketjun toisessa päässä, vaikka se tyynesti skippaa koko muun ketjun ja natustaa pikkiriikkisiä krillejä. 

Pinnanalainen rikkaus näkyi myös kauppojen kalatiskissä ja ravintoloissa. Pelkästään erilaisia simpukoita oli tiskissä ainakin kymmentä lajia ja iso osa kaloista ei varmaan itsekään tiennyt mitä oli. Ostereiden ja sinisimpukoiden lisäksi lautasella viihtyi erityisen hyvin mustekala eli pulpo eli oikein valmistettuna (lonkeroviipaleet nopeasti ruskistettuna voin ja valkosipulin kanssa, päällä suolaa ja paprikajauhetta) paras ruoka mitä on. Avuksi hahmottamisen Googlen kuvahaku Pulpo a la gallega.

Mihin tahansa kohtaan rantaa silmänsä laski, niin hetken päästä siinä alkoi erottaa pienen pientä liikettä, kun tuhannet kotilot ja ties mitkä otukset puuhasivat omiaan. Kaloja oli vähän isompia saalistajia ja yksittäin liikkuvia pohjakaloja, isoja parvia ja muutaman kymmenen yksilön iskuryhmissä liikkuvia porukoita. Pulpo eli se mustekala oli snorklauspäivien huippukohta. Mahtava päästä näkemään omalla silmällä metrin päästä, miten otus vaihtaa värinsä pohjan mukaan ja longertaa kivenreunaa ylös.

Snorklausta ei osannut ennalta arvata näin koukuttavaksi touhuksi. Toki hyvällä säällä oli osuutensa siihen, että vedessä viihdyttiin hyvin. Myös surffausta kokeiltiin ja vaikka se jäi vielä toistaiseksi oppimatta, niin sai kuitenkin jo ajatuksen siitä, miten sen voisi oppia. Videolle on koostettu hiukan pinnanalaisia ja -päällisiä tunnelmia.

Sukeltaessa taustalla kuului outo ritinä, jonka kuulemma aiheuttaa kuplilla metsästävä pistoolirapu. Rapu muodostaa saksensa kiinni lyömällä kuplan, jonka lämpötila kohoaa hetkellisesti 4 000 asteeseen. Peukku sellaiselle ravulle.

Kesä käyntiin

Vene oli Mustanlahdesssa jo huhtikuun puolella, eli hyvissä ajoin ennen vappua. Vaikka vesi on kylmää, niin auringonpaisteessa tarkenee touhuta oikein hyvin. Hallissa asennettiin jo aurinkopaneeli ja muuta pientä. Satamassa jatkoin siivoilemalla ja lisäämällä pari säilytyshyllyä. Johdoissa oli jonkin verran kosketushäiriöitä, joten niitäkin nitkuteltiin ja vaihdettiin akkukengät. Näillä valmisteluilla putputettiin toukokuun alussa ensimmäinen reissu Kuruun aivan mahtavassa säässä. Ensimmäinen yö veneessä oli hieno, oli juuri niin kivaa kuin muistinkin, kun herää ikkunoista paistavaan aurinkoon ja leppeästi liplattelee.

Vene ei enää Kurusta startannut, 40 vuotta näyttää olevan Volvo Pentan startin eläkeikä. Uusi startti laitettiin Wavemotorilla Naistenlahdessa ja vene palasi riviin 23.5. 

Tico 2017 kevät

Kevään ensimmäinen sukellus tehtiin Talviaisiin Oriveden lähellä. Tarkoitus oli mennä ihan toiseen järveen, mutta tie ei oikein päästänyt läpi. Neliveto ja vähän enemmän maavaraa pitäisi kyllä saada, mutta toki sitten aina löytyy tie, joka vaatii vähän enemmän ja kohta mennään telaketjuilla. Oma hupinsa on tuossakin, kun tuperretaan mäkeä ylös ja suunnitellaan, miltä puolelta kiveä voisi päästä. Jossakin sitä täytyy olla, joten miksei olisi auringon paisteessa metsässä ihmettelemässä.

Talviaisten Ruutana-järvi oli kirkas ja kiva, veteen kaatuneet rungot loivat hienon tunnelman.

 

Heti seuraavalla viikolla päästiin oikein asian kanssa sukeltamaan, kun etsimme kaverin kadonneen dronen Naistenlahden aallonmurtajan läheltä. Louhikossa vempain olisi hyvin voinut päätyä saavuttamattomaan kuiluun, mutta olikin tuurilla laskeutunut kuin tarjottimelle reiluun kymmeneen metriin. Hienoa että löytyi, mielenkiintoista kuulla toimintakunnosta. Ehti olla veden alla noin 48 tuntia.

Viikosukelluksella ehdittiin myös Särkijärveen Vuoreksen sillan pohjoispäähän. Samassa paikassa käytiin viime vuonnakin, mutta nyt suunnattiin hiukan toisin. Syvemmällä on tasaista mutaa, jossa risteilee pienten kummallisten kalojen jälkiä, mutta tällä kertaa en itse juuri nähnyt itse kaloja. Veteen kaatuneet puut ja veden alla kulkevat valtavat kaapelit olivat mielenkiintoisia tutkia. Sillan alla on sen verran paljon pystyssä sojottavia metalliputkia ja muuta roinaa, että paikallisten teinien ei kyllä kannattaisi sillalta hyppiä. Sanottiin, mutta hyppivät ne kuitenkin.

Kohteessa: El Cabrón, Gran Canaria

Nyt on sitten sukellettu ulkomaillakin. Kanarian saarilla on paljon päiväretkiä järjestäviä sukelluskouluja ja selvittelin jo ennen matkaa hotellini lähellä sijaitsevan 7 Maresin arviot. Tripadvisor on kyllä mainio tason tasoittaja, koska huonoja arvioita keräävät toimijat karsiutuvat tehokkaasti markkinoilta.

7 Mares oli hyvä valinta, varusteet kunnossa ja mukava henkilökunta. Ryhmässämme oli suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja … kanadalainen. Joku taisi olla kokeneempi, mutta kohde oli helpoimmasta päästä ja soveltui hyvin kaikille.

Veteen mentiin hiukan hankalasti aaltojen kuljettamana. Atlantin aalto on vähän laakeampi kuin Näsijärven ja liukuma johonkin suuntaan kesti aika pitkään, mutta kyllä siitä alkoi päästä jyvälle. Tärkeintä ettei yrittänyt uida vastaan, vaan odottaa sen aikaa kun virta vei taas oikeaan suuntaan. Aaltojen voima tuntui vedessäkin vielä aika syvälle ja edellä uivista näki, kuinka veden mukana veivattiin metrikaupalla eri suuntiin.

Sukelsimme 7 millin märkäpuvuissa. Se riittikin mainiosti 18 asteiseen veteen. Suolavedessä ja paksussa puvussa 8 kg painoja vaikutti sopivalta. Ensimmäisellä sukelluksella näimme pitkäraajaisen hämähäkkimäisen ravun, värikkäitä pienempiä ja värittömiä isompia kaloja. Kohteen vetonaulat enkelihait ja rauskut eivät nyt tulleet vastaan, mutta osa porukasta näki ison mureenan. Pohja oli vaaleaa hiekkaa ja näkyvyys todella hyvä. Harmillista kyllä oma kamera ei lähtenyt käyntiin ja kuvaamatta jäi. Järjestäjä kuitenkin kuvasi ja lähetti muutaman otoksen.

Ensimmäisen sukelluksen jälkeen kuivattelimme auringossa pari tuntia eväitä napostellen, minkä jälkeen mentiin uudelleen veteen. Toisella sukelluksella hienointa oli matalamman osuuden jälkeen 15 metrin suora pudotus, jossa näki koko matkan alas asti. Kivikoksi luulemani muodot paljastuivat lähempänä parveksi kyynärän mittaisia kaloja, jotka tekivät hitaasti lipuen keskelleen tilaa ja jäivät piiriin ympärillemme.

Sukellusloki, ke 8.3.2017

  • kesto 30+35 min
  • maksimisyvyys 21,4 m
  • veden lämpö (maksimisyvyydessä) 18 C

Sukelluskohteen kuvaus sukekelluskoulun sivuilla (englanniksi).

Ulkoilu.com 2017-03

Suomeen paluun jälkeen juhlittiin seuran pikkujoulut uimahallissa sukellellen ja suppaillen, videolle koostettuna tärkeimmät kaatumiset:

Ulkokauden päätös ja Diver’s night

Kausi 2016 alkaa olla käsitelty. Tällä kokemuksella en vielä jään alle mene, mutta joskus myöhemmin se olisi hieno kokemus. Tällä erää ulkokauden 2016 tunnusluvut ovat tässä:

Sukelluksia (lkm) 22
Keskiaika (min) 39,9
Aika yhteensä (h) 14,6
Keskisyvyys (m) 13,0
Maksimisyvyys (m) 22,3
Kylmin vesi 3
Kylmin ilma -7

Viimeiset viikkosukellukset tehtiin Riihiniemessä. Kerroista ensimmäinen oli taas suunnistuksen juhlaa, vaikka nyt mentiin kyllä tarkkaan kompassin mukaan. Suuntima ei vaan vastannut suunnitelmaa, kun sekoitin etelän ja pohjoisen. Seuraavalla viikolla suunnistettiin paremmin ts. katsottiin kompassia oikein päin ja löydettiin laiturille.

Laiturin puoleinen ranta on todella mielenkiintoinen katseltava. Löytyy kasvia, kalaa, kaljapulloja ja kaikkea muuta kivaa. Tavattiin rapujen ja ahventen lisäksi hauki, joka päästi ihan viereen, ennen kuin väisti laiskasti muutamaan metrin päähän. 

Uimarannalta lähtiessä syvenee hissukseen,  kunnes parinkymmenen metrin päässä tiputaan jyrkemmin. Tässä kohtaa alkaa myös kasvillisuus lisääntyä. Lapsena snorklattiin äkkisyvän reunalla ja napattiin haavilla pikkukaloja. Vihreään hämärään katoava rinne näytti jo silloin houkuttavalta. Meni muutama kymmenen vuotta, mutta pääsinpä kurkkaamaan rotkoon.

Laiturin alla on massiiviset ketjut, jota päättyvät betoniankkureihin laiturin ulkokulmissa. Rannasta katsoen ulommaiselta ankkurilta lähtee lanka, joka vie soutuveneen hylylle. Sieltä jatkuu lankoja eri suuntiin, yksi vie ilmeisesti Vehmaisten puoleiselle rannalle. Tällä kertaa riitti kuitenkin mainiosti se, että nähtiin legendaarinen soutuvene, Kaukajärven kuuluisin hylky ja lukemattomien nuotiotarinoiden lähde. Siellä se oli. Sisällä oli polkupyörä.

Viimeinen viikkosovellus oli sopivasti kauden onnistunein sekä teknisesti että näkymien puolesta. Monta hienoa järveä ehdittiin koluta ja näistä Kaukajärvi jäi parhaiten mieleen. Myös Särkijärvessä olisi kiva käydä uudelleen vähän aiemmin kesällä paremmassa valossa. 

Marraskuun ensimmäisenä lauantaina järjestettävä Diversnight kokosi Rauhaniemeen muutaman kymmenen sukeltajaa. Pyhäpäivä ja pikkupakkanen rajoittivat osallistujamäärää ja parin vuoden takainen 98 sukeltajan ennätys jäi voimaan. Tapahtumaan perinteisiin kuuluu kakun syönti ja lisäksi tarjolla oli makkaraa ja sauna. Lähtöä tehdessä kävi mielessä, että tässä saattaa tulla märkähanskoissa kylmä, mutta hyvin niiden kanssa pärjää. Ei vesikään tuosta enää kylmemmäksi muutu, joten todetaan märkähanskat voittajaksi.

Tapahtuman ideana on, että kello 20.16 mahdollisimman monta on pinnan alla. Teimme noin 25 minuutin sukelluksen 5-6 metrin syvyydessä ja palasimme rantaan syömään sitä makkaraa. Vesi oli kohtuullisen kirkasta ja isojen valonheittimien loisteessa oli juhlava tunnelma. Tämä oli sekä ensimmäinen yösukellus että ensimmäinen sukellus pakkasessa, eli kerralla tuli pari rastia lisää.

Opittua

  • pakkasessa regulaattorit vetävät pinnassa helposti jäähän ja jäävät puhaltamaan. Ala hengittää regulaattorin kautta vasta pinnan alla
  • riisu kuivapuku pian ennen kuin se on jäässä 
  • varaa tumput, jotka voit pitää käsissä veteen menoon saakka
  • myös jalat palelevat eniten ennen veteen menoa, kuivapuvun ohutpohjainen saapas ei paljon eristä